tiistai 29. toukokuuta 2018

Kolmas keskenmeno

Olen tässä kuussa saanut kolmannen keskenmenoni. En kertonut teille edes siitä, että olen raskaana. En pystynyt, sillä arvasin, että tässä kävisi näin. Tai en varmaankaan arvannut, mutta pelkäsin.

Taas se oli viikolla kymmenen. Taas sitä edelsi tosi kurjat viikot, kun minulla oli kaikenlaisia alkuraskauden vaivoja kuten monta viikkoa jatkunut kuvotus, valtava väsymys, monien paikkojen arkuus, jossain vaiheessa alkanut tiputteluvuoto, aistien herkkyys jne. Tavallisia raskauteen liittyviä asioita, mutta tuskastuttavaa käydä läpi turhan takia. Taas kävin läpi saman ruljanssin neuvolan, verikokeiden, varhaisultran varaamisen, terveyskeskuslääkärin ja gynekologin luona. Erona oli tällä kertaa vain se, että sen lisäksi, että keskenmeno kotona oli kivulias ja runsaasti vuotava, jouduin myös lääkkeelliseen tyhjennykseen. Kaikki "materiaali" ei ollut tullut ulos. Lääkkeellinen tyhjennys ei tuntunut miltään eikä vuotanut juurikaan, mutta siitä peloteltiin kaikenlaista. Nyt olen käynyt läpi sen kaiken ja alan olla taas normaalitilassa.

Olen ollut ihan tosi rikki. Jouduin olemaan sairaslomallakin muutaman päivän, koska en vain pystynyt työhöni. Tähän mennessä en ole ollut keskenmenojen vuoksi pois töistä. Olen pitänyt sitä osoituksena siitä, että olen aika pärjäävä ja kova mimmi. Nyt silläkään ajatuksella ei ollut enää väliä. Sama se, pärjäänkö vai en.

Kaikki ajatukseni on kiteytynyt siihen, että tunnen olevani jotenkin rikki ja viallinen. Tai siis minä olen rikki ja viallinen, ei se ole pelkkä tunne.

Pelkään, että tulen taas raskaaksi ja sama ruljanssi alkaa alusta. Pelkään, etten saa koskaan lasta. Pelkään, että mieheni on salaa minuun pettynyt. Pelkään, että mieheni jättää minut viimeistään viisikymppisenä ja hankkii lapsen toisen kanssa. Pelkään, että teen jotain tosi tyhmää, kun alan olla niin surullinen ja katkera.

Gynekologilta sain lähtiessäni käteeni lapun keskenmenon fyysisistä ja psyykkisistä vaikutuksista. Siinä sanottiin, että on varmasti lohdullista tietää, että vain yksi prosentti keskenmenoja kokeneista kokee sen kolme tai sitä useamman kerran. Jotenkin aivan helvetin lohdullista tietää.


tiistai 20. maaliskuuta 2018

Lasten etuoikeuksista

Varoitan kaikkia niitä, jotka loukkaantuvat helposti, lukemasta yhtään tämän pidemmälle. Ja jos lukevat, oma on vikansa, kun loukkaantuvat.

Muille kerrottakoon, että en ymmärrä tätä nykymaailman menoa sitten yhtään. En monessa mielessä, mutta nyt puhun lähinnä lasten kohtelemisen näkökulmasta. Millaisia puolijumalia niistä lapsista onkaan tullut; palvontaa, ympärillä pyörimistä, hyväksynnän hakemista ja lahjomista. Eikös sellaista pidetä yleensä vähän hupsuna pakanakulttuureihin kuuluvana asiana - ja kuitenkin niissä ideana on jonkin tuonpuoleisen palvonta. Nykyisin lasten palvonnassa on kysymys siitä, että aikuiset ihmiset pyörivät kaksivuotiaiden ympärillä.

Kuinka voi olla mahdollista, että kokonainen ruuhkabussi joutuu kuuntelemaan yhden lapsen mekastusta ja kitinää vain siksi, että hänen vanhempansa ei halua asettaa hänelle mitään rajoja. Kuinka voi olla mahdollista, että kaksivuotiaalta kysytään, mitä hän haluaa syödä - ja valitetaan myöhemmin kerhomammoille, kuinka meidän lapsi ei suostu syömään muuta kuin päärynäviiliksiä. Kuinka voi olla mahdollista, että kokonainen perhe lähtee talvella velaksi etelän lämpöön, koska lapsi sattuu haluamaan sitä. Kuinka voi olla mahdollista, että lapset päättävät perheiden asioista niin paljon eikä yksikään perheen tai suvun aikuisista uskalla sanoa hänelle ei.

En kertakaikkiaan ymmärrä tätä. Olen tästä avautunut aiemminkin, sillä minua yksinkertaisesti pelottaa, mitä tapahtuu, jos me saamme lapsen. Kenen kanssa hän voi olla, koska hänen äitinsä ei todennäköisesti kestä silmissään yhtään hänen kaveriaan? Puhumattakaan siitä, että päästäisin hänet jonkun tällaisen palvojavanhemman kotiin. Ja olen ihan varma, että minua tullaan sitten syyttämään siitä, että rajoitan lastani ja kavennan hänen elämänpiiriään. Enkä voi puolustautua, sillä nykyinen tapa on uusi normaali ja minkäänlaisten asioiden vaatiminen lapselta on tuomittavaa.

En sano, etteikö olisi toisenlaisiakin tapoja olla lasten kanssa. Laiminlyönnitkin ovat surullisen tavallisia. Mutta tuntuu se aika käsittämättömältä, että prinsessa Estelleä pidetään ihmelapsena, koska hän osaa istua kirkossa hiljaa, kuuntelee, kun puhutaan eikä vaadi koko ajan vanhempiensa jakamatonta huomiota. Mitä jos häntä on vain kasvatettu?

maanantai 19. maaliskuuta 2018

Tarkoituksettomuuden tunne

Vaikein tunne koko lapsettomuudessa minulle on tarkoituksettomuuden tunne. Siis sellainen syvä, elämän, olemassaolon ja ihmisyyden tarkoituksenmukaisuuteen liittyvä tunne. Mikä on sellaisen elollisen elämän tarkoitus, joka ei lisäänny ja jatka lajia?

Tietysti minä pystyn löytämään paljon tarkoituksia elämääni ja elämälleni, pinnallisesti niitä on vaikka kuinka paljon. Se ei sinänsä ole ongelma. Mutta ajatus siitä, että viimeistä, lopullista, isoa, syvää tarkoitusta minun elämälläni ei ole, ei jätä minua rauhaan. Lopultahan kuitenkin kaikki elollinen on olemassa sitä varten, että sen kautta syntyy toisia saman lajin elollisia ja laji säilyy hengissä. Tietysti käytännöllisesti katsoen ihmislaji säilyy hengissä ilman minuakin, mutta ilman kenenkään lisääntymistä se ei säily. Ja voihan aina kysyä sitäkin, onko silläkään lopulta väliä, onko ihmisiä vai ei. Mutta sekään ei poista sitä henkilökohtaista tuskaa siitä, että minä olen vain ikään kuin kasvi, joka kukoisti aikansa, mutta joka ei tuottanutkaan siementä, josta kasvaisi uusi kasvi.

Monet lapsettomat löytävät tarkoituksen elämäänsä muiden ihmisten lapsista, mutta minä en ole niin ylevä ja kypsä, että kykenisin siihen. En ainakaan vielä. Minusta tuntuu, ettei minun elämälläni ole mitään syvempää tarkoitusta kuin olla täällä syntymästä kuolemaan.

Voiko olemassaolo sinänsä olla tarkoitus, sitä minä en tiedä.

torstai 15. maaliskuuta 2018

Ei pyydetty kummiksi, ei

Minun ystäväni on saanut toisen lapsensa. Sellainen ystävä, joka on ollut ystäväni jo vaikka kuinka kauan ja jonka kanssa olemme olleet läheisiä, jakaneet iloja, suruja ja joskus jopa asunnonkin. Totta kai olemme sopineet jo kauan sitten myös sen, että olemme toistemme esikoisten kummeja.

Hänelle syntyi esikoinen muutama vuosi sitten. Minua ei pyydetty kummiksi. Selityksiä tähän asiaan oli - mutta olen unohtanut ne kaikki. Jokunen viikko sitten hänelle syntyi toinen lapsi. Olin tietysti varma, että hänen kummikseen minut nyt pyydetään.

Luin facesta, että lapsen ristiäiset olivat jo. Kummeja kiiteltiin ja tägättiin. Arvasitte varmaan, että minä en ollut yksi heistä.

Miksi minä silti edelleen kelpaan kuuntelemaan parisuhdehuolia, vaikka minulle ei jakseta edes ilmoittaa ristiäisistä? Miksi minä istun lattialla viihdyttämässä lapsia, vaikka en kelpaa heille läheiseksi aikuiseksi? Miten minuun on pokkaa ottaa edelleen yhteyttä ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut?

Ovatko lapset muuttaneet tätä ystävääni ("ystävääni") vai lapsettomuus minua vai mistä h*istä tässä on kyse?

torstai 15. helmikuuta 2018

Viisi lasta, kolme miestä

En kestä. Olen saanut tietooni, että yksi tuttu nainen on saanut viidennen lapsensa. Viidennen! Ja hän on täsmälleen saman ikäinen kuin minä. Hänen vanhimmat lapsensa menevät kohta jo rippikouluun ja nuorin on siis nyt syntynyt.

Kuinka epäreilua, että joku nainen saa viisi lasta! Tai tässä tapauksessa ainakin viisi, koska en tiedä, joko hän on lopettanut niiden saamisen. Kuinka joku voi olla niin paljon parempi äidiksi, että hänelle suodaan viisi lasta kuin joku toinen, jolle ei suoda yhtäkään? Kuinka jollakulla voi olla niin paljon paremmat geenit kuin jollakulla toisella? Kuinka joku voi olla niin paljon toista parempi?!

Ihan vähän (tai en edes ihan vähää) katkera olen myös siitä, että tämä nainen pystyy hädin tuskin elättämään itsensä (lapsia elättää ne miehet), hän ei ole käynyt yhtään kouluja, hän on kiinnostunut tässä elämässä lähinnä omasta ulkonäöstään, materiasta ja matkustelusta eivätkä hänen lapsensa ole mitenkään hyvin käyttäytyviä. Samaan aikaan minä olen suorittanut yliopistotutkinnon, olen elättänyt itseni kohtuullisella elintasolla jo ties kuinka kauan ja autan myös läheisiäni taloudellisesti ja olen kiinnostunut tekemään asioita tämän maailman eteen. Ja kaikesta tästä huolimatta minulle ei anneta lasta, mutta tälle naiselle annetaan. (Tiedän, että tällainen tapa ajatella on rumaa ja väärin, mutta ajattelenkin niin vain salaa.)

Sitä paitsi samaan aikaan, kun minä kamppailen lapsettomuuden keskellä yhden miehen kanssa, tämä nainen on saanut (tai tässä tapauksessa varmasti tehnyt) nämä lapset kolmen eri miehen kanssa. 

Kolme miestä, viisi lasta vastaan yksi mies ja nolla lasta. Aivan helvetin epäreilua!

tiistai 13. helmikuuta 2018

Exien lapset

Minulla on ollut ennen Miestäni kaksi poikaystävää. Molempien kanssa seurustelin pitkään ja vakavasti. Mutta kumpikin suhde tuli tiensä päähän. Entisistä poikaystävistäni kumpikin on saanut lapsen muutama vuosi sen jälkeen, kun he ovat eronneet minusta.

Minun suhteeni entisiin poikaystäviini ei koskaan ollut siinä pisteessä, että olisimme miettineet lapsen hankkimista muuten kuin unelmoiden. Sen aika oli mielessäni (ja heidänkin mielissään) myöhemmin. Sitten opiskelujen, naimisiinmenon ja omistusasunnon jälkeen.

Nyt meistä jokainen on siinä tilanteessa, että lasten hankkimisen aika on käsillä. On ollut jo monta vuotta. Vain minut se juna on kuitenkin jättänyt laiturille. Minun entiset poikaystäväni sen sijaan huristavat junan kyydissä pohtien kakkavaippoja ja kasvatusta. Ja ovat todennäköisesti onnellisia siitä, että ovat jonkun muun kuin minun kanssani, koska sen jonkun muun kanssa he saattoivat saada lapsen. Todennäköisesti yksi heidän elämänsä parhaita päätöksiä näin jälkikäteen ajateltuna oli se, että he päättivät lopettaa suhteen minun kanssani.

Jostain syystä lapsettomuus suhteessa entisiin poikaystäviin tuntuu minusta paljon kamalammalta kuin lapsettomuus ylipäänsä. Epäonnistuminen on liian käsinkosketeltavaa. Suhteessa heihin on epäonnistunut sekä naisena, joka voisi tarjota miehelle hyvän elämän että naisena, joka voisi tarjota miehelle perheen. Ihan kuin minä olisin ollut vain harjoitusvastustaja heidän matkallaan kohti sitä oman lapsensa äitiä. 

Niin kuin minä tietysti olinkin.

Ja sehän se juuri sattuu. Varsinkaan, kun minusta ei ole tullut kenenkään miehen lapsen äitiä.


lauantai 10. helmikuuta 2018

Huolia vain

Joskus tuntuu siltä, että huolia voisi olla vähän vähemmän. Jostain syystä minulle on kasautunut huolista huolehtimista niin työ- kuin kotielämässäkin. Olen asiantuntijatehtävissä, jossa työskentelen paljon ihmisten kanssa. Ja kun ihmisten kanssa työskentelee, huolia riittää. Kokemuksen kautta olen oppinut jättämään niitä huolia aika paljon töihin, mutta eihän ihmiset tietenkään koskaan ihan kokonaan mielestä katoa ja heidän huoliaan joutuu välillä murehtimaan myös vapaa-ajalla.

Meidän perheessä minä kannan aika paljon vastuuta toisten asioista. Varsinkin vanhenevien perheenjäsenten ja sukulaistenkin. Tänä talvena heille on tapahtunut toinen toistaan vakavampia asioita ja sairauksia. Kukaan ei ole vielä kuollut, mutta sekin on liipannut hyvin läheltä. Lisäksi on pärjäämiseen, talouteen, yksinäisyyteen, ihmissuhteisiin ja muutoksiin liittyviä huolia heidän osaltaan. 

Vanhusten lisäksi myös veljien perheissä on huolia. Ne ovat puolestaan lähtöisin siitä seuraavasta sukupolvesta. Eivätkä nekään aina niin kovin pieniä huolia ole. Varsinkin, kun katsoo tätä nykymaailmaa ja yrittää kasvattaa Pieniä pärjäämään täällä, niin väkisinkin huolestuu. 

Kaikkien näiden arkipäivää kansoittavien huolten keskellä en ehdi huolehtia lapsettomuudesta. Paitsi niinä hetkinä, kun aina välillä tajuan, että minun lapsettomuuteni ei ole mikään kirja tai leffa tai tarina tai toisille tapahtuva asia vaan täyttä totta tässä ja nyt. Ja jos se on totta tänään, se on totta todennäköisesti myös huomenna. Jos minä en ala huolehtia siitä kiireen vilkkaa nyt, se voi olla totta koko minun elämäni ajan. 

Ja sitten se on kyllä jo tosi iso huoli. Niin iso, etten tiedä, selviänkö siitä.