Kaukoviha

Jos meidän Vauva olisi jaksanut jatkaa minun matkassani, hän syntyisi huhtikuussa. Tai silloin se laskettu aika olisi ollut. Kuten kaikki varmasti hyvin tiedämme, silloin on myös erään Ruotsissa syntyvän jälkeläisen laskettu aika. Tai ainakin niin meille on annettu ymmärtää.

Olen kehittänyt käsittämättömän kaukovihan sitä ihmistä kohtaan, joka sitä tiettyä jälkeläistä odottaa. Vihaan hänen vaatteitaan, puolisoaan, asemaansa, hymyään, hampaitaan, kasvojaan, kävelytyyliään, puhetapaansa – ja kasvavaa vauvamahaansa. Luen kaikki jutut, mitä hänestä kerrotaan. Ja pakahdun kasvavaan vihaani. Hyvä, etten lyö näyttöä.

Tunnen itseni niin aikuiseksi ja tasapainoiseksi näiden tunteideni kanssa. Not. En ole kehdannut kertoa tästä edes miehelleni. Piilottelen tätä tunnetta kaikilta niin kuin aikoinaan kaukorakkautta teemuselännettätoniniemistäjanisievistäjaketänäitänyton kohtaan.

Todennäköisesti loppuelämäni tunnen vihaa ja katkeruutta sitä perhettä kohtaan. Vaikka eihän se ole meiltä pois. Mutta onhan se silti syljettävän epäreilua, että toisista tulee prinsessoja ja äitejä tuosta noin vain. Se lapsi on aina muistutuksena siitä lapsesta, jota me ei koskaan saatu. Hänen kasvussaan joudun seuraamaan sitä, mitä omassa lapsessani en saanut seurata.

Salaa kotona minä tunnen kaukovihaa ja itken muutaman kyyneleen. Mutta vain silloin, kun verhot ovat kiinni ja mies poissa.